Nyt, tai niin kuin olisi jo

tulkaa minun tyköni Jeesus

Ei ole kulunut  vuosisatoja  ajasta missä, ihmisen elämä oli alkeellista monella tapaa. Ruoan valmistus oli hidasta puuhaa, huumoria käyttäen voisi sanoa, taisi olla iltapuoli päivää, ennen kuin aamiainen oli valmis.  On tietysti  vaikeaa  kuvitella, mitä elämä tuolloin oli,  koska ei ole tuossa ajassa elänyt.

Nyt valmisruokaa saa kaupasta, lämmitys mikroaaltouunissa, minuutti tai kaksi, ateria on valmis. Ennen odotettiin television lämpiämistä, ennen kuin kuva näkyi. Nyt kuva tulee alta aikayksikön, ellei näin tapahdu hermostutaan. Maailman suurkaupungeissa luotijunat kiitävät huimaa nopeutta, paikasta toiseen. Samoin lentokoneet kulkevat nopeasti maanosasta toiseen. Puhelimen käyttö soittamiseen, on vain napin painalluksen päässä, ennen veivattiin kammesta ja yksitellen kierrettiin numerot. Oli aikaa odottaa. Ihmisillä on alituinen kiire, elämä on yhtä juoksua. Mistä tämä kiire on syntynyt? Koska, kaikki sujuu nopeammin kuin koskaan ennen. Aikaa luulisi jäävän enemmän, ihminen on niin kiireinen, että yöunet jäävät lyhyiksi, koska nukkumiselle ei jää aikaa. Minne ihmisellä on kiire?

Nykyisin elämä on tiivistettyä, kokoon puristettua. Automaatio pelaa, kaikessa.

Uskovat juoksevat tässä samassa oravan pyörässä. Heille kiirettä lisää vielä se, että on jumalanpalvelus aikataulut, on seminaaria, palaveria, kaikki minuuttipeliä. Kalenteri on buukattu täyteen jo vuoden alussa, erilaisia tehtäviä. Juostaan sitten merkityn ohjelman mukaan.

Jumalan aikataulu on toinen. Jumalan lapsen syntyessä, uudestisyntymän kautta taivaan kansalaiseksi, ei Jumala aloita pikakasvatusta uskovaksi. Hän ei tee liukuhihnatyötä. Jumala ei tunne pika kypsyneitä uskovia. Jokaisen Jumala tekee käsityönä, työ kestää hitaammin kuin arvaammekaan.

Jeesus sanoi: ”Tulkaa te yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän”. Sillä tulijoita ja menijöitä oli paljon, ja heillä ei ollut aikaa syödäkään. Ja he lähtivät venheellä autioon paikkaan, yksinäisyyteen.” Mark. 6. 31–32. KR. 33/38.

Kiireen rasittaman ihmisen Jumala viisaudessaan saattaa pysäyttää yllättäen. Hän laittaa ”pakkolepoon”, sairauden, uupumuksen tai jonkin muun kohdatessa. Kiireisen ihmisen on pysähdyttävä lepäämään. Jeesus vie autioon paikkaan, yksinäisyyteen. Siellä yksinäisyydessä Jumala hoitaa ihmistä. Hoito on kokonaisvaltaista, sielun ja ruumiin lepoa. Kiireiset ajatukset pysäytetään, yksinäisyyden tai sairasvuoteen hiljaisuudessa on aikaa miettiä, elämän todellista tarkoitusta. Uskon elämän jos on jäänyt kiireessä pinnalliseksi, hiljaisuudessa on aikaa laittaa asioita kuntoon.

Rukouselämä voi olla näivettynyt kaiken kiireen keskellä, nyt on aikaa rukoukselle ja Isän neuvotteluissa ololle. Pölyttynyt Raamattu alkaa hoitaa sanallaan sielua, Jumala puhuu sanansa kautta ihmisen todellisesta onnesta ja elämästä.

Aina ei kannata antaa masennukselle sijaa, jos kiire loppuu ja on aikaa itselle. Ihminen ei ole luotu koneeksi, joka kestää huoltamatta kiireistä menoa. Jos itse ei ymmärrä hiljentää vauhtiaan, Jumalalla on keinonsa tehdä se. Sillä Hän tahtoo aina omilleen parasta, lepo voi olla joskus ainut paras, mitä Jumala tahtoo lapselleen antaa.

Siksi sairaus tai jokin elämää pysäyttävä asia, koituu meille siunaukseksi, vaikka se ei sillä hetkellä hyvältä tunnu. Jumala hoivaa lastaan, ottaa väsyneen, uupuneen lapsensa sylihoitoonsa.

Aikansa Hän antaa ihmisen levätä ja kun Hän näkee, että nyt lepo on tehnyt uudistavan työnsä, Jeesus nostaa taas jaloille ja jatkamaan matkaa.

Tällaisen lepovaiheen jälkeen, elämä on saanut uutta syvyyttä. Pinnallisuus on kadonnut. Uudet arvot tulleet elämään ja ennen kaikkea parasta on se, että uskova aloittaa uudistuneena matkanteon Jeesuksen askelissa. On tapahtunut kasvua, juurihoitoa Kristukseen. Oksat jotka kiireessä on kuivunut, on karsittu. Uusia versoja alkaa puhjeta. Alkaa hedelmää tuottava aika.

Hoito on tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa. Pyhä henki on muokannut maaperää, juuret saavat uutta elinvoimaa Sanasta, rukouksesta ja Pyhän hengen läsnäolosta. Meissä virtaa taas taivaallinen ilo.

Näitä levähdys hetkiä Jumala antaa lapselleen ja ne ovat aina uuden alkua. Vanha on karsiintunut pois, uusi tullut sijalle. Jos olet nyt kovin kiireinen, kannattaisiko pysähtyä suosiolla, ettei Jumalan tarvitse pysäyttää. Antaa aikaa Jumalalle ja itselle. Eivät työt tekemällä lopu.

Jumala lepäsi luomistyönsä jälkeen ja nautti kaikesta, mitä oli tehnyt. Meillä uskovilla ei täällä maailmassa ole, mihinkään niin kiirettä, ettei olisi aikaa levolle ja itsensä hoitamiselle.

Maailma kyllä ottaisi ihmisestä kaikki mehut pois, ahneus ja vaurastumisen tavoittelu on johtanut tähän kiireen kierteeseen. Uskovan ei ole pakko mennä maailman mielen mukaan. Jumala hoitaa omiaan vähemmällä touhuilulla. Onkohan Piru saanut kiireen aikaan, ja kuiskuttaa uskovillekin ettei selviä elämästä, ellei mene tukkaputkella, uraa tehden eteenpäin.

Ahkeruus on hyve, se on kristityille muodostunut ihanteeksi, niin se on Raamatunkin mukaan. Mutta on eri asia olla ahkera ja tehdä työnsä kunnolla ja tunnollisesti, kuin olla monitouhuinen, päämäärätön elintasokilpailun uhri. Tässä taitaa olla mielestäni parannuksen varaa, itse kullakin. Jokainen lukija saa miettiä, kuinka on asia omalla kohdalla. Meneekö liian lujaa, eikä aikaa jää Jumalasuhteen hoitamiseen, ei aikaa lähimmäisille, eikä itselle. Olemme uskovina Pyhän hengen temppeli, temppeliä on hoidettava myös. Vanha sananlasku sanoo, ”terve sielu terveissä ruumissa.” Eikö se näin pitäisi olla?

Jeesus sanoo jokaiselle lukijalleni: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” Matt. 11. 28. KR. 33/38.

@LR.

This entry was posted on 12.6.2014. Bookmark the permalink.