Mahtavasta nöyrä

uskontaival

Mutta kun hän oli tullut mahtavaksi, ylpistyi hänen sydämensä, niin että hän teki kelvottoman teon, hän tuli uskottomaksi Herraa, Jumalaansa, kohtaan ja meni Herran temppeliin, suitsutusalttarille, suitsuttamaan. ”2. Aikak. 26. 16. KR.33/38.

Monesti olen miettinyt kärsimyksen ongelmaa, miksi meillä ihmisillä on vastoinkäymisiä? Uudestisyntyneet uskovatkin saavat kokea monenlaisia henkisiä ja fyysisiä ongelmia elämässään, sairautta ja ahdinkoa. Näyttäisi olevan niin, että toisilla on inhimillisesti katsottuna kuin ” kissan päivät” aina elämä tasaista, toisilla taas jatkuvasti ylämäkiä, mutkia, ahdinkoa, jotka inhimillisestä näkökulmasta, näyttää liiankin vaikeilta voitettaviksi. Joidenkin ahdinko saattaa jatkua vuosia, eikä muutosta näytä tulevan. Ihminen, kristitty uskova, saattaa olla suurissa ahdistuksissa, huutaa hätäänsä lähimmäisille, rukoilee, kertoo sydämen tuskansa Jumalalle, eikä helpota. Monet jopa katkeroituvat Jumalalle, toiset luopuvat uskostaan, koska eivät saaneet Jumalalta apua. Lähtevät maailman teille, etsimään onnea, pettyen sielläkin, ei se apu löydy sieltäkään. Epätoivoinen ihminen tekee epätoivoisia tekoja, luullen näin saavansa elämänsä järjestykseen. Omin avuin elämäänsä korjaava ihminen, vajoaa entistä syvemmälle ongelmiensa suohon.

Olen tullut tähän johtopäätelmään omissa pohdinnoissani. Mikäli meillä kristityillä ei olisi ongelmia ja haasteita elämässämme, säilyisimmekö Jeesukseen uskovina ja jaksaisimmeko kulkea Jeesuksen seurassa, loppuun saakka? Onko sittenkin parempi nyt vähän aikaa kärsiä, koska tiedämme että se on lyhytaikaista, verrattuna iankaikkisen elämän loputtomaan aikaan. Jos uskovan elämä olisi aina helppoa ja ongelmatonta, säilyisimmekö uskossa, mihin helpontien kulkija Jeesusta tarvitsee, vai kiittelisikö jatkuvasti onnestaan Jeesusta? Pahasti epäilen, että mahtava oma minä pääsisi voitolle, Jeesus jäisi juhlapäivien ja jumalanpalvelusten läsnäolijaksi. Tavallisina aikoina ei Hän muistuisi edes mieleen. Onko sittenkin vain hyväksi, että välillä olemme ongelmien suossa, ja ahdistusten helteessä, näin Jeesus pysyy läheisenä ja rakkaana meille.

Kun meillä menee hyvin, menestymme kaikessa, liian helposti meiltä unohtuu, kuka meidät on tuonut tähän tilaan. Juuri silloin kun menee hyvin, on kaikkein suurin vaara langeta. Alussa olevassa Raamatun kohdassa kerrotaan kuningas Ussiasta, hän oli Daavidin jälkeläinen ja hän pääsi kuninkaaksi nuorena, hän oli tuolloin vasta 16 vuotias. Alussa hän etsii Herraa ja Hänen tahtoaan kaikessa. Hän sai kokea siunauksia juuri tämän vuoksi. Hänestä tuli vahva. Kerrotaan hänestä tuli mahtava. Miten usein tapaakaan mahtavia kristittyjä? Heillä on aina mennyt hyvin, he ovat ylpistyneet. Nöyryyden ja Jumalan etsimisen tilalle on tullut itseluottamus omiin kykyihin saavutusten saamiseksi elämässään. Koska itseluottamus kasvoi, oletti Ussiakin että Jumala siunaa hänen tekemisensä, kuten ennenkin, koska hän osaa, ei kysynyt Jumalan tahtoa tekemisiinsä. Hän ylpistyi. Hän teki kelvottoman teon, hän tulisi uskottomaksi Jumalalle.

Ussia tuli ylpeäksi hyvinä päivinä. Liian monelle kristitylle on käynyt samoin, on ylpistytty.

Ei ylpeys tule hetkessä, ei yhdessä yössä, eikä yhtenä päivänä. Alussa uskoon tultuamme luemme Sanaa ahkerasti, rukoilemme, käymme jumalanpalveluksissa, etsimme Herraa ja Hänen voimaansa. Olemme nöyriä ja vahvistumme. Vahvistumisen myötä, kokemukset lisääntyvät, asenne Jumalaan muuttuu. Enää ei kuunnella mitä seurakunnan pastori opettaa Jumalasta, vaan ajatellaan, ” onkohan pastorilla enää mitään uutta sanottavaa, mitä pastori tietää Raamatusta?” Nöyryys on kadonnut tiedon lisäännyttyä, ylpistynyt kristitty on Raamatun asiantuntija omasta mielestään. Omilla järjen päätelmillä pönkitetään omia seurakunta käsityksiään, oppirakennelmiaan, luetaan Raamatusta ne kohdat, jotka tukevat omia käsityksiä, ei lueta Raamattua siten, että sana saisi opettaa ja kasvattaa, tekisi enemmän Kristuksen kaltaiseksi. Ylpeä kristitty etsii omaa parastaan uskonnon naamion takana, ei toisten parasta, kuten Raamattu opettaa.

Kun Ussia ylpistyi, hänestä tuli entistäkin uskonnollisempi, hän meni temppeliin suitsuttamaan. Hän meni temppeliin omalla tavallaan palvomaan Herraa. Ihminen joka on uskonnollinen, näyttää ulospäin hyvin hengelliseltä, siksi uskonnollisuus ja ylpeys kulkevat käsi kädessä. Seurakunnissa tämä uskonnollinen henkilö, on aina ja kaikessa oikeassa. Hän yksin sooloilee omahyväisenä, hengellisyydellään, lähimmäisen rakkautta hän ei anna, eikä osaa antaa arvoa lähimmäisilleen. Tämän vuoksi seurakunnissa on liian paljon kylmyyttä, eripuraisuutta, välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta. Kuinka kävi Ussialle?

Niin pappi Asarja meni hänen jälkeensä sinne, mukanaan kahdeksankymmentä Herran pappia, rohkeita miehiä.
Nämä astuivat kuningas Ussiaa vastaan ja sanoivat hänelle: ”Ei ole sinun asiasi, Ussia, suitsuttaa Herralle, vaan pappien, Aaronin poikien, jotka ovat pyhitetyt suitsuttamaan. Mene ulos pyhäköstä, sillä sinä olet ollut uskoton, eikä siitä tule sinulle kunniaa Herralta Jumalalta.”
Niin Ussia vihastui, ja hän piti juuri suitsutusastiaa kädessään suitsuttaaksensa. Mutta kun hän vihastui pappeihin, puhkesi hänen otsaansa pitali pappien läsnä ollessa Herran temppelissä, suitsutusalttarin ääressä.
Ja kun ylimmäinen pappi Asarja ja kaikki muut papit kääntyivät hänen puoleensa, niin katso, hänellä oli pitali otsassa. Silloin he äkisti karkottivat hänet sieltä, ja itsekin hän kiiruusti lähti pois, kun Herra oli häntä lyönyt
.” 2. Aikak. 26. 17 – 20. KR. 33/38.

Ylpeä ihminen vihastuu, koska hän tahtoo aina olla oikeassa. Ylpeä ihminen on sokea itselleen, hän ei näe koskaan vikaa itsessään, vaan heittää aina syyn toisen niskoille ja syyttää muita, on vihainen toisille, niin teki Ussiakin, hän vihastui papeille. Vanhassa Testamentissa kerrottaessa pitaalista, tarkoitetaan aina Uuden Testamentin puolella pitaalilla syntiä. Näin Ussian pitaali oli merkkinä synnistä.

Monen lankeemuksen takana ei ole itse synti, mihin on langettu vaan syvin syy lankeemukseen on ylpeys. Sananlasku sanoo: ” Ylpeys käy lankeemuksen edellä.”

Päädyn nyt toteamukseen, mikäli kristittyjen elämässä ei olisi ahdistuksen aikoja, ei kärsimystä eikä muita ongelmia, kuinka helposti lankeaisimme syntiin ja oma hyväisyyteen. Ylpistyisimme ja tulisimme mahtaviksi. Siksi koettelemuksilla on tarkoituksensa, ne pitävät nöyrällä paikalla. Koettelemuksen aikoina, etsimme Jumalaa sanasta, rukoilemme. Haemme turvaa Jeesuksesta, roikumme Hänen viitanliepeessä kiinni. Jumala ehkä tästä syystä sallii kärsimystä, silloin Hän vetää lähelleen. Jumalalla on aina hyvät tarkoitukset meille ihmisille, salliessaan ongelmia Hän tietää syyn, miksi kärsimme ja Hän vapauttaa ajallaan meidät ahdistuksen kuopasta avaralle.

Sinä joka luet tätä, jos olet nyt syvissä vesissä, lohdutan sinua, Jumala siunaa sinua koettelemusten kautta. Ajatus tuntuu ristiriitaiselta, kuitenkin se on totta. Syvyydessä saadaan suurimmat siunaukset. Koettelemusten jälkeen sen huomaa parhaiten, uskosi Jumalaan on vahvistunut, luonnettasi on muokattu, olet saanut hitusen jo muotoa Kristuksen kaltaisuudesta. Nöyrille Hän antaa armonsa, ylen runsaana. Kiität koetusten jälkeen Kristusta, Hän parhaaksemme kurittaa mutta antaa myös armonsa ja siunauksensa runsaana meille. Jotenka kärsimys saa aikaan koettelemuksen kestämistä. Sinusta tulee vahvempi ihmisenä ja lähimmäisenä, heijastat Kristuksen rakkautta ympäristöösi. Olisiko tässä yksi näkökulma kärsimyksen ongelman ymmärtämiseksi, kristittyjen elämässä?

Vai luuletteko, että Raamattu turhaan sanoo: ”Kateuteen asti hän halajaa henkeä, jonka hän on pannut meihin asumaan”?
Mutta hän antaa sitä suuremman armon. Sentähden sanotaan: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon”.
Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee
. Jaak. 4. 5-7. KR. 33/38.

@LR.

This entry was posted on 6.12.2014. Bookmark the permalink.