Hengellisesti elävä ja kuollut

Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka kuulee minun sanani ja uskoo häneen, joka on minut lähettänyt, sillä on iankaikkinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.” Joh. 5: 24.

Synnin seurausta on, että ihminen on hengellisesti kuollut. Eläminen erossa Jumalasta on eroa iankaikkisen elämän antajasta Jeesuksesta Kristuksesta. Elämme maanpäällä rajallisen ajan, ja sen jälkeen kuolemme fyysisesti. Meissä oleva sielu jatkaa elämää ikuisesti. Maallinen ruumis muuttuu maaksi jälleen. Tiede todistaa, että ihmisen kehossa on maa-aineksia. Laboratorio tutkimuksin voidaan analysoida ja eritellä ihmisen kehon eri aineosat. Joten Raamattu Jumalan sana, ja maallinen tiede ovat yhtenevät, että ihminen on luotu maan tomusta. Raamattu ja tiede eivät ole kaikilta osin ristiriidassa toistensa kanssa.

Hengellisesti kuollut ihminen ei tunne Jumalaa. Hänen Jumala kaipuunsa on paikattu mielikuvituksen tuottamilla jumalilla. Jumalan yhteyteen on ainut tie Jeesus Kristus. Hengellisesti kuollut ei tunne Jeesusta Kristusta. Hän ei myös voi turvautua sellaiseen, jota hän ei tunne. Raamattu on heille vieras kirja. Raamattu jää vieraaksi, koska sen lukeminen ei kiinnosta.

Raamattua lukemalla oppii tuntemaan Jumalan. Raamattu on erittäin raadollinen kirja. Rehellisesti ja peittelemättä se kertoo, minkälainen ihminen on ilman Jeesusta Kristusta. Se kertoo, myös, miten maailma on täynnä sotaa ja väkivaltaa. Raamattu kertoo, kuinka ihmiset kamppailevat sairauksien ja kuoleman kanssa. Ilman Jeesusta Kristusta kestävä arvopohja puuttuu.

Hengellisesti kuollut ihminen ei tarvitse pelastusta, koska he eivät ymmärrä, ettei elämä pääty tyhjyyteen, vaan jatkuu ikuisesti…loputtomasti.

Kuritus

”Siksi te riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa.” 1.Piet. 1:6.

Voiko koettelemukset viedä ilon? Voidaanko koetusten keskellä riemuita?

Kärsimysten keskellä tunnemme surua ja ahdistusta. Apostoli Paavali opettaa Pietarin kirjeessä, että voimme riemuita kärsimysten ja koetusten keskellä. Inhimillisesti tämä tuntuu ristiriitaiselta. Paavali ei voi olla väärässä. Hän oli ollut monissa koetuksissa ja kokemuksesta tiesi, että koetusten keskellä voi kokea iloa ja riemua. Pyhän Hengen antama ilo on yliluonnollista iloa, ja mikä voisi erottaa meidät Kristuksesta ja Hänen antamastaan ilosta, ei mikään muu kuin synti.

Synnin päästyä sydämeen ja hallitsemaan elämää, silloin katoaa ilo. Saadakseen sisäisen ilon takaisin on tehtävä synnistä parannus. Puhtaalla omallatunnolla voi iloita ja riemuita. Kristus on ilon antaja.

Puhuttaessa synnistä ajatuksiin tulee moraaliton elämä, murhat tai varkaudet. Nämä ovat syntejä, mutta itsekäs elämä ja epäusko ovat syntejä, jotka erottavat meidät Kristuksesta ja lähimmäisistä.

”Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet.
ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut.” 2. Kor. 5. 14 -15.

Jos elämä pyörii oman itsensä ympärillä silloin, elämme itsekkäästi ja Kristus jää sivuun. Elämän keskipisteenä on minä itse. Peilaamme tekemisiämme itsemme kautta. Mitä toiset ajattelevat tekemisistäni? Jos onnistun tekemisissäni, niin mietin, antavatko ihmiset kiitokset minulle? Jos ihmiset kiittävät minua, otamme kunnian itsellemme. Herkästi ylpistymme. Tunnemme itsemme paremmaksi kuin toiset ja kuljemme nenä pystyssä. Epäonnistuminen saa lannistumaan, koska minä on saanut kolhun.

Olemme itsemme orjia, ja Kristus tuli vapauttamaan meidät orjuudesta. Kun elämän keskiössä on Kristus ja Hänen armonsa, silloin vapaudun ihmisten orjuudesta. Kävi miten kävi, onnistuin tai epäonnistuin, en enää ajattele, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Koska kaikki kunnia kuuluu Kristukselle. Vastuu tekemisistäni jää Hänelle.